Radonsaneeraus vanhaan taloon – kattava opas
Radonsaneeraus vanhassa talossa vaatii huolellista suunnittelua. Tutustu saneerausmenetelmiin, niiden tehoon, kustannuksiin ja viranomaisten ohjeisiin.
Vanhoissa taloissa radonpitoisuudet voivat kohota merkittävästi korkeammiksi kuin nykyaikaisissa rakennuksissa. Radonsaneeraus on usein tehokas keino alentaa sisäilman radonpitoisuutta turvalliselle tasolle. Tässä artikkelissa käsitellään radonsaneerauksen eri vaihtoehtoja, niiden soveltuvuutta erilaisiin rakennuksiin sekä huomioitavia seikkoja saneerauksen suunnittelussa ja toteutuksessa.
Miksi vanhoissa taloissa on usein korkeita radonpitoisuuksia
Vanhojen talojen rakenneratkaisut poikkeavat monin tavoin nykyaikaisista rakennustavoista. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi radonpitoisuudet voivat kohota korkeiksi erityisesti ennen 1980-lukua rakennetuissa taloissa.
Tyypillisimpiä syitä korkeisiin radonpitoisuuksiin vanhoissa rakennuksissa ovat puutteellinen alapohjan tiivistys, halkeamat betonilaatassa sekä läpivientien vuotokohdat. Monissa vanhoissa taloissa ei ole lainkaan radonsuojausta, sillä radonin terveysvaikutuksia ei rakentamisajankohtana vielä täysin tunnettu.
Säteilyturvakeskuksen (STUK) mukaan suomalaisten asuntojen keskimääräinen radonpitoisuus on noin 94 becquereliä kuutiometrissä, mutta kymmenissä tuhansissa pientaloissa pitoisuus ylittää asuntojen viitearvon 300 Bq/m³. Korkeita pitoisuuksia esiintyy erityisesti vanhemmassa pientalokannassa, jossa radonin torjuntaa ei ole huomioitu rakennusvaiheessa.
Vanhojen talojen perustusratkaisut vaihtelevat suuresti. Rossipohjarakenteissa, joissa on tuulettuva alapohja, radonpitoisuudet ovat tyypillisesti matalampia kuin maanvaraislaattarakenteissa. Toisaalta kellarilliset rakennukset voivat altistua radonille useampien vuotoreittien kautta.
Rakennuksen sijainnilla on keskeinen merkitys radonaltistuksen kannalta. Harjuilla ja reunamuodostumilla maaperän läpäisevyys on usein korkea, mikä mahdollistaa radonpitoisen ilman tehokkaan siirtymisen maaperästä rakennuksen sisätiloihin.
Radonsaneerauksen suunnittelu ja esiselvitykset
Ennen radonsaneerauksen aloittamista on suositeltavaa tehdä huolellinen esiselvitys. Tämä sisältää tyypillisesti radonmittauksen, rakenteiden kartoituksen sekä vuotokohtien paikallistamisen.
Radonmittaus tehdään STUK:n ohjeiden mukaisesti vähintään kahden kuukauden, mieluiten kolmen kuukauden, mittausjaksolla syyskuun alun ja toukokuun lopun välisenä aikana. STUK suosittelee mittauspurkkien sijoittamista alimpaan asuinkerrokseen sekä mahdolliseen kellaritilaan. Mittaustulokset antavat lähtökohdan saneerausmenetelmän valinnalle.
Rakenteiden kartoituksessa selvitetään alapohjan tyyppi, perustusten rakenne sekä mahdolliset läpiviennit ja halkeamat. Vanhemmissa rakennuksissa alapohjan rakenne saattaa poiketa alkuperäisistä suunnitelmista, joten silmämääräinen tarkastus on usein tarpeen.
Vuotokohtien paikallistamiseen voidaan käyttää merkkisavukoetta tai painekoetta. Merkkisavun avulla voidaan havaita ilmavirtaukset lattian ja seinän liitoskohdissa, läpivienneissä sekä halkeamissa. Tämä tieto auttaa kohdistamaan saneeraustoimenpiteet oikeisiin kohtiin.
Saneerauksen suunnittelussa huomioidaan myös rakennuksen ilmanvaihto. Puutteellinen ilmanvaihto voi nostaa radonpitoisuutta, ja saneerauksen yhteydessä voi olla perusteltua tarkastella myös ilmanvaihtojärjestelmän toimivuutta.
Radonsaneerauksen menetelmät vanhoissa taloissa
Radonsaneerauksen menetelmät voidaan jakaa karkeasti kahteen pääryhmään: radonin poistoon perustuviin menetelmiin sekä tiivistämiseen perustuviin menetelmiin. Usein näitä käytetään yhdessä, jotta pitoisuus saadaan laskemaan riittävästi.
Radonimuri eli radonpoistojärjestelmä
Radonimuri on vanhoissa taloissa yleisimmin käytetty saneerausmenetelmä. Se perustuu alipaineistukseen, jossa puhaltimen avulla imetään radonpitoista ilmaa alapohjan alta ja johdetaan se poistoputken kautta ulkoilmaan.
Radonimurin asennus edellyttää tyypillisesti reiän poraamista alapohjan läpi ja imupisteen liittämistä putkistoon, joka johdetaan rakennuksen ulkopuolelle. Puhallin voidaan sijoittaa ullakkotilaan, tekniseen tilaan tai rakennuksen ulkopuolelle.
STUK:n mukaan radonimuri alentaa sisäilman radonpitoisuutta tyypillisesti 60–90 prosenttia. Tehokkuuteen vaikuttavat muun muassa maaperän ominaisuudet, alapohjan tiiveys sekä imupisteiden sijainti.
Radonimurin käyttökustannukset muodostuvat pääasiassa sähkönkulutuksesta. STUK:n mukaan puhaltimen teho on tyypillisesti 50–100 wattia. Jatkuvassa käytössä tämä tarkoittaa noin 440–880 kilowattituntia vuodessa, eli sähkön hinnasta riippuen tyypillisesti noin 60–150 euroa vuodessa.
Radonkaivo
Radonkaivo on vaihtoehto radonimurille erityisesti silloin, kun maaperä on hyvin läpäisevää. Radonkaivo sijoitetaan rakennuksen ulkopuolelle, ja sen avulla radonpitoinen ilma imetään maaperästä ennen kuin se ehtii siirtyä rakennuksen sisälle.
Radonkaivon etuna on se, ettei rakennuksen rakenteisiin tarvitse tehdä suuria muutoksia. STUK:n mukaan menetelmä soveltuu vain karkealle sora- ja hiekkamaalle, ja sopivissa olosuhteissa sillä saavutetaan tyypillisesti 70–95 prosentin alenema.
Tiivistyskorjaukset
Tiivistyskorjausten tavoitteena on estää radonpitoisen ilman pääsy sisätiloihin tukkimalla vuotokohdat. Tyypillisiä tiivistettäviä kohtia ovat lattian ja seinän liitoskohdat, läpiviennit sekä halkeamat betonilaatassa.
Tiivistykseen käytetään erilaisia elastisia massoja ja tiivisteprofiileja. Polyuretaanipohjaisia tiivistysmassoja käytetään usein halkeamien ja läpivientien tiivistykseen. Lattian ja seinän liitoskohdissa voidaan käyttää tiivisteprofiileja tai elastisia massoja.
Pelkkä tiivistys harvoin riittää ainoana toimenpiteenä, mutta se täydentää tehokkaasti muita saneerausmenetelmiä. STUK:n mukaan tiivistyskorjauksilla saavutetaan puurakenteisissa taloissa tyypillisesti 10–20 prosentin ja betonirakenteisissa 30–60 prosentin alenema, joten vaikutus vaihtelee suuresti rakennustavan ja vuotokohtien mukaan.
Ilmanvaihdon tehostaminen
Ilmanvaihdon tehostaminen voi alentaa radonpitoisuutta laimentamalla sisäilmaa. Menetelmä ei poista radonia lähteeltä, mutta voi olla tarkoituksenmukainen täydentävä toimenpide.
Painovoimaisen ilmanvaihdon tehostaminen esimerkiksi korvausilmaventtiileitä lisäämällä voi auttaa tilanteissa, joissa radonpitoisuus on vain lievästi koholla. Koneellisen tulo- ja poistoilmanvaihdon asentaminen tarjoaa paremmat mahdollisuudet hallita sisäilman laatua kokonaisvaltaisesti.
Alapohjan tuuletuksen tehostaminen
Rossipohjaisissa rakennuksissa alapohjan tuuletuksen tehostaminen voi olla tehokas keino alentaa radonpitoisuutta. Tuuletusaukkojen lisääminen tai laajentaminen parantaa ilmanvaihtoa ryömintätilassa ja vähentää radonin kertymistä.
Tuuletuksen tehostaminen voidaan toteuttaa myös asentamalla puhallin ryömintätilaan. Tällöin on huomioitava kosteustekniset näkökohdat, sillä liian voimakas tuuletus voi talviaikaan aiheuttaa kosteusongelmia.
Radonsaneerauksen kustannukset
Radonsaneerauksen kustannukset vaihtelevat merkittävästi riippuen rakennuksen koosta, rakenteista ja valitusta menetelmästä. Yleisesti ottaen radonsaneeraus on kustannustehokasta verrattuna muihin sisäilmakorjauksiin.
STUK:n mukaan ammattilaisen asentaman radonimurin kustannukset ovat tyypillisesti 3 000–5 000 euroa riippuen asennuksen vaativuudesta ja tarvittavien imupisteiden määrästä. Yksinkertaisimmillaan asennus voidaan toteuttaa yhdellä imupisteellä, mutta suuremmissa tai monimutkaisissa rakennuksissa voidaan tarvita useampia imupisteitä.
Tiivistyskorjausten kustannukset riippuvat tiivistettävien kohtien määrästä ja työn laajuudesta. Yksittäisten halkeamien tiivistys voi maksaa muutamia satoja euroja, kun taas laajempi tiivistystyö voi nousta tuhansiin euroihin.
Radonkaivon kustannukset ovat yleensä hieman radonimuria korkeammat, STUK:n mukaan tyypillisesti 4 000–6 000 euroa. Kaivon etuna on kuitenkin se, ettei rakennuksen sisätiloihin tarvitse tehdä toimenpiteitä.
Kustannusarvion laatiminen etukäteen on suositeltavaa, ja usein on perusteltua pyytää tarjouksia useammalta urakoitsijalta. Saneerauksen laajuutta on helpointa arvioida ammattilaisen tekemän tarkastuksen perusteella.
Radonsaneerauksen toteutus käytännössä
Radonsaneerauksen toteutus etenee tyypillisesti vaiheittain. Suunnittelun ja esiselvitysten jälkeen valitaan sopiva menetelmä tai menetelmien yhdistelmä, ja varsinainen asennustyö voidaan usein toteuttaa muutamassa päivässä.
Radonimurin asennuksessa ensimmäinen vaihe on imupisteen tai -pisteiden sijainnin määrittäminen. Sopiva sijainti riippuu alapohjan rakenteesta, täyttökerroksen läpäisevyydestä ja maaperän ominaisuuksista. Tavallisessa pientalossa yksi imupiste riittää usein, mutta suurissa tai monimutkaisissa alapohjissa tarvitaan useampia.
Imupisteen poraaminen tehdään tyypillisesti timanttiporalla lattiarakenteen läpi. Porausreikä on yleensä halkaisijaltaan noin 100–150 millimetriä. Reiän ympärille asennetaan tiivistyskaulus, ja imupiste liitetään putkistoon.
Putkisto viedään rakennuksen läpi ullakolle tai suoraan seinän läpi ulos. Putkiston reitti suunnitellaan siten, että se häiritsee mahdollisimman vähän rakennuksen käyttöä ja estetiikkaa. Usein putkisto voidaan piilottaa rakenteiden sisään tai naamioida esimerkiksi syöksytorveksi.
Puhallin asennetaan tyypillisesti putkiston yläpäähän ullakkotilaan tai rakennuksen ulkopuolelle. Puhaltimen valinnassa huomioidaan tarvittava ilmavirta ja painetaso sekä äänitaso. Hiljaiskäyntinen puhallin on suositeltava erityisesti makuuhuoneiden läheisyydessä.
Saneerauksen jälkeen tehdään kontrollimittaus, jolla todetaan toimenpiteiden teho. STUK:n mukaan korjauksen onnistuminen tarkistetaan uudella radonpurkkimittauksella, joka kestää vähintään kaksi kuukautta ja tehdään syys–toukokuun mittauskaudella.
Saneerauksen jälkeinen seuranta
Radonsaneerauksen jälkeen on suositeltavaa seurata järjestelmän toimintaa ja sisäilman radonpitoisuutta säännöllisesti. Radonimuri vaatii huoltoa, ja sen toimintakunto on hyvä tarkistaa vuosittain.
Puhaltimen toiminta voidaan todeta yksinkertaisesti kuuntelemalla sen käyntiääntä tai tunnustelemalla ilmavirtausta poistoputken päästä. Moniin radonimureihin voidaan asentaa myös hälytin, joka ilmoittaa puhaltimen pysähtymisestä.
Radonpitoisuuden seurantamittaus on hyvä uusia muutaman vuoden välein, jotta järjestelmän tehon mahdollinen heikkeneminen havaitaan. Lisäksi mittaus on suositeltavaa tehdä merkittävien rakennustöiden jälkeen, sillä esimerkiksi alapohjan korjaukset voivat vaikuttaa radontilanteeseen.
Tiivistyskorjausten kestävyyttä on syytä seurata silmämääräisesti. Elastiset massat voivat ajan myötä haurastua tai irrota, jolloin tiivistys on uusittava. Erityisesti lattian ja seinän liitoskohdat ovat alttiita liikkeille ja vaativat joustavien tiivisteiden käyttöä.
Viranomaismääräykset ja ohjeistus
Radonsaneeraukseen liittyy useita viranomaismääräyksiä ja ohjeita, joiden tunteminen on hyödyllistä sekä saneerausta suunnitteleville että sitä toteuttaville.
Säteilylaki (859/2018) ja sosiaali- ja terveysministeriön asetus ionisoivasta säteilystä (1044/2018) määrittelevät asunnon ja muun oleskelutilan sisäilman radonpitoisuuden viitearvoksi 300 becquereliä kuutiometrissä vuosikeskiarvona. Viitearvon ylittyessä radonpitoisuuden alentaminen on suositeltavaa. Asuntojen radonasioissa neuvoo ja valvoo kunnan terveydensuojeluviranomainen, joka voi tarvittaessa puuttua tilanteeseen esimerkiksi vuokra-asunnoissa.
STUK antaa ohjeita radonin mittaamisesta ja torjunnasta. Ohjeet ovat saatavilla STUK:n verkkosivuilta, ja ne tarjoavat yksityiskohtaista tietoa eri saneerausmenetelmistä ja niiden soveltuvuudesta.
Rakentamislaki (751/2023) edellyttää terveellistä sisäilmaa, ja ympäristöministeriön asetukset edellyttävät, että uusi rakennus suunnitellaan ja rakennetaan niin, että radonpitoisuus ei ylitä 200 Bq/m³. Vaikka vaatimukset koskevat ensisijaisesti uudisrakentamista, niistä voi olla hyötyä myös saneerauksen suunnittelussa. Laajoissa korjaushankkeissa, kuten alapohjan uusimisessa, radonin torjunta on luontevaa toteuttaa samalla.
Yhteenveto
Radonsaneeraus alkaa luotettavasta, vähintään kahden kuukauden mittauksesta syys–toukokuussa ja rakenteiden kartoituksesta. STUK:n mukaan radonimurilla saavutetaan tyypillisesti 60–90 prosentin ja sopivalla maaperällä radonkaivolla 70–95 prosentin alenema, kun taas pelkkä tiivistys tai ilmanvaihdon säätö jää yleensä tehottomammaksi. Ammattilaisen asentaman radonimurin kustannukset ovat tyypillisesti 3 000–5 000 euroa. Korjauksen onnistuminen on suositeltavaa todeta uudella mittauksella.
Asumisen, asuntokaupan ja remonttien työkalut samassa paikassa
Luo maksuton tili ja pääset hyödyntämään työkaluja ja kilpailutuksia, jotka auttavat tekemään parempia päätöksiä ja säästämään rahaa.
Usein kysytyt kysymykset
Kuinka nopeasti radonsaneeraus alentaa radonpitoisuutta? Radonimurin vaikutus näkyy sisäilman radonpitoisuudessa välittömästi laitteen käynnistämisen jälkeen. Tyypillisesti pitoisuus laskee merkittävästi jo muutaman tunnin kuluessa. Korjauksen teho todetaan kuitenkin vähintään kahden kuukauden purkkimittauksella syys–toukokuun aikana, jotta saadaan luotettava kuva pitkäaikaisesta pitoisuustasosta.
Voiko radonsaneerauksen tehdä itse vai tarvitaanko ammattilainen? Yksinkertaiset tiivistystyöt, kuten halkeamien paikkaaminen, onnistuvat usein omavaraisesti. Radonimurin asennus sen sijaan vaatii tyypillisesti ammattiosaamista, erityisesti poraus- ja sähkötöiden osalta. Ammattilaisella teetetty asennus on suositeltavaa myös siksi, että järjestelmän mitoitus ja sijoittelu vaikuttavat merkittävästi lopputulokseen.
Kuinka pitkään radonsaneeraus kestää? Varsinainen asennustyö voidaan usein toteuttaa yhdessä tai kahdessa päivässä. Laajemmissa kohteissa tai monimutkaisissa rakenteissa työ voi kestää muutamia päiviä. Suunnittelu ja esiselvitykset voivat viedä enemmän aikaa, ja kokonaisuudessaan prosessi mittauksesta saneerauksen valmistumiseen kestää tyypillisesti muutamia kuukausia.
Lue myös
- Radonmittaus kotona – näin teet sen oikein
- Radonputkisto uudessa talossa
- Radonimuri – toiminta ja asennus
- Radonin torjuntamenetelmät vertailussa
- Radonkorjauksen kustannukset